Munkkiniemen yhteiskoulun riemuylioppilaat v. 1958

Tämän riemuvuosiluokan ”oppilaita” arvioidaan olevan jäljellä noin 50. Aivan kaikkien olinpaikkoja ei kuitenkaan oltu saatu selville, muutama oli kadonnut maailman melskeisiin ja turuille. Riemujuhlaamme, joka pidettiin luonnollisesti ja jo vakiintuneen tavan mukaan koululla 30.05.2008, oli saapunut 36 juhlijaa. Tässä alla olevassa kuvassa koko uljas joukkomme on asettunut kunnon poseerauskuvaan koulun pihalle loistavan aurinkoisessa ja lämpimässä säässä.

Edessä istumassa vasemmalta ”tytöt”: Säde Mantere-Alhonen, Pia Helve, Tutta Sarjava( Kopperi), Sinikka Taivaloja (Penttinen), Sirkka Aarniemi, Sointu Kalima (Erkiö), Anu Karttunen (Häyrinen), Eila Lappi (Lindström), Raili Rantanen (Kettinen), Maija-Riitta Brunberg (Rautavaara) ja Benita Toivonen (Katz).
Seisovat tytöt vasemmalta: Anneli Hietanen-Horsthuis, Maarit Kärki (Wäre), Rita Hintikka (Oila), Pirkko Mikkola (Nikula), Suso Heinis(Punovuori), Marja Haavisto (Nora), Marjaana Rydberg (Räike), Saara Forss (Hellsing), Marja Lillrank (Mattila) ja Leena Marttunen (Hartimo).
Pojat vasemmalta: Seppo Ainamo, Reijo Heinonen, Ilkka Tuominen, Jaakko Mäntylä, Pertti Heinistö, Matti Suhonen, Elias Westermarck, Vesa Koskinen, Kai Pesonius, Pekka Heinonen, Jorma Karimo, Antti Saarinen, Erkki Haavisto ja Erkki Nickul.

Koulun vastaanotto

Ensin kokoonnuttiin koulun pihalle niin kuin ennen vanhaan… se ero vain, että koulu ja koulun piha olivat muuttuneet aivan radikaalisti ja muutamille lähes tuntemattomiksi (onneksi parempaan suuntaan).

Saara Forss (Hellsing), Vesa Koskinen ja Kai Pesonius myhäilevät ja taatusti jatkavat keskustelua samasta aiheesta, josta lopettivat 50 vuotta sitten, sillä totuus on, että koulun päättymisen ja tämän tapaamisen välillä eletyt vuodet ovat kuin poispyyhkäistyt ja vanha luokkatoveruus palautuu ilmeisiin ja olemukseen aina tavattaessa? Kuinkahan monta oli nyt juhlineessa joukossamme, jotka eivät olleet tavanneet 50 vuoteen? Vuosien 1955 ja 1956 riemuylioppilaissa oli sellaisiakin, mutta se ei iloa ja vauhtia heikentänyt!

Pikaisen ”jälleentutustumisen” ja ensimmäisten kuulumisten vaihdon jälkeen siirryimme sellaiseen paikkaan koulun sisätiloissa, jota muinoin ei edes ollut olemassakaan eli ruokala-kahvilaan. Siellä juhlijoita huomattavasti nuorempi, nykyinen koulun rehtori, Aki Holopainen, toimi isäntänä ja koulu tarjosi meille pullakahvit tervetuliaisiksi. Saimme kuulla rautaisannoksen opetuksen nykyisyydestä kunnon vanhassa, mutta laajennetussa ja nykyaikaistetussa MYK:ssamme.

Panoraamakuva johon ovat mahtuneet jotakuinkin kaikki osallistuneet. Tässä tilassa toimii normaalisti arkisin pikaruokala/-kahvila koululaisille ja sadat kiireiset "lapset" rientävät luokasta toiseen. Nyt tila oli pyhitetty vain meille alkututustumista ja tervetulotoivotusta varten.

Joukkoamme hiukan eri perspektiivistä – digikamerat räiskivät ja videot pyörivät ikuistamassa juhlapäiväämme. Tässä vaiheessa oli jo ehkä hiukan ruvettu muistamaan kuka kukin on - pihalla ei varmaan jokainen oitis muistanut kuka oli keskustelukumppani - tai se oli ehkä hiukan "hitaampaa"? Näin se oli myös kuulemma meitä edeltäneillä ollut siis ei syytä huoleen.

Saimme kierrellä koulua Aki Holopaisen rennolla opastuksella – paljon oli muuttunut ja koulu paisunut meidän ajoistamme, mutta onhan koulussa nykyään huomattavasti enemmän oppilaitakin kuin ”muinoin”!

Ja sitten pidimme juhlakokouksen koulun auditoriossa, jossa jo niin moni riemujuhlaporukka on saanut ilon kokoontua. Ja vaikka olimme koulussa niin meille oli annettu anniskelulupa.

Joukon edessä Munkkiniemen Yhteiskoulun Seniorit ry:n puheenjohtaja Miika Heikinheimo kohottamassa tervetulomaljan koko ”luokalle” - olisipa tällainen ollut sallittua vuonna 1958!

1. rivi: Saara Forss, Eila Lappi, Benita Toivonen, Erkki Nickul
2. rivi: Reijo Heinonen, Maija-Riitta Brunberg, Suso Heinistö, Sointu Kalima, Sinikka Taivaloja, Anu Karttunen, Elias Westermarck, Pertti Heinistö, Matti Järvi
3. rivi: Maarit Kärki, Pirkko Mikkola, Marjaana Rydberg, Anneli Horsthuis-Hietanen, Ilkka Tuominen, Seppo Ainamo, Matti Suhonen, Jaakko Mäntylä
4. rivi: Jorma Karimo, Pia Helve, Tutta Sarjava, Marja Lillrank, Sirkka Aarniemi, Raili Rantanen, Rita Hintikka, Säde Mantere-Alhonen
5. rivi: Pekka Heinonen, Antti Saarinen, Leena Marttunen, Marja Haavisto, Erkki Haavisto, Kai Pesonius

Kaikkien muisteloiden ja muun ilonpidon lisäksi kokouksessamme tehtiin myös päätöksiä. Niin tässäkin. Kuten meitä ennen kokoontuneet niin mekin pidimme viittä (5) vuotta liian pitkänä välinä seuraavaan kokoontumiseen - niinpä päätimme, että kokoonnumme jo kolmen (3) vuoden kuluttua!

Käynti sankarihaudoilla

Puheen sankarihaudoilla piti Erkki Haavisto

Hyvät luokkatoverit,

Olemme täällä muistamassa viime sodissamme kaatuneita. Isäni oli yksi heistä, siksi minua pyydettiin puhumaan. En usko isäni kaatumisen tuoneen mitään omakohtaista muistoihini, mutta kaatuneiden ja sodan muistotilaisuudet lukioaikana olivat niin vaikeita, että se toi. Tänään on myös oma muistojuhlamme. Tältä pohjalta muistelen.

Meitä edeltänyt sukupolvi itsenäistyi, kävi sisällissodan ja eli maailmansotien välissä Euroopassa, jonka demokratioista suuri osa tuolloin muuttui diktatuureiksi. Bolsevismi, bolsevismin pelko, kansallissosialismi, fasismi ja erilaiset rotuopit olivat ajan johtavat aatteet. Tuo sukupolvi eli Euroopan historian verisimmän vuosisadan verisimmät vuodet. Verisimmät suhteessa väestöön, ei vain absoluuttisesti.

Tuolta pohjalta ja sodan aikana kehittyi muodoltaan perinne, jolla sotaa ja kaatuneita muistetaan. Perinteet tavallaan kanonisoituivat, vähintäin puolipyhä ohjeisto alkaa säädellä paitsi perinteen muotoa, myös sitä, miten perinteen vaalimista asioista tulee ajatella. Perinteet reagoivat hyvin hitaasti olosuhteiden muutoksiin.

Vaikka lapsuutemme sattui sota-aikaan, olemme mieleltämme selvästi rauhanajan sukupolvi. Tiesimme 50 vuotta sitten aseveljemme tai kanssasotijamme hallinnon täysin Stalinin vastaavaan verrattavan hirveyden. Jatkosodan oikeutuksesta keskusteltiin. Muistan itse jopa ajatelleeni, että olisi jotenkin ollut selvempää, jos isä olisi kuollut jo talvisodassa. Linna oli julkaissut, konservatiivien mielestä sammakkoperspektiivistä, juhlapuheiden sotaa realistisemmin ja vivahteikkaammin kuvaavan Tuntemattomansa.

Benita Toivonen laski muistomerkille kukkaset Erkki Haaviston puheen jälkeen

Ei ole oikeastaan kummallista, etten kaatuneita, sotaa tai itsenäisyyttä koskevissa juhlatilaisuuksissa päässyt siihen tunnelmaan, jota käsitin tavoiteltavan. Ajattelin jopa, että minussa oli jokin epämusikaalisuuteeni verrattava vika. Ajattelin myös, että merkittävästi erosin vanhemmasta sukupolvesta.

Kummallista on, etten ymmärtänyt vieraudentunteeni johtuneen vain ja ainoastaan siitä, että taustani täysin erosi perinteen vastaavasta.

Hyvin todennäköisesti juuri lakkiaiskeväänä lueskelin Hietaniemessä pari sataa sotilashautojen kiveä. Asiahan on itsestään selvä, mutta tuolla keinolla käy häkellyttävän kouriintuntuvasti selväksi, ettei haudoissa lepää mikään sankareiden rotu, vaan suhteellisen satunnainen otos sukupolvesta, jonka rohkeus, puolustustahto ja taistelutaito tekivät meidän elämämme verrattomasti helpommaksi kuin se olisi ollut, jos he olisivat toisin menetelleet tai tehtävässään epäonnistuneet.

Olemme kiitoksemme ja kunnioituksemme velkaa koko edelliselle sukupolvelle. Toivon kaatuneitten ja sotien muistamisen jatkuvan. Se voi tapahtua sellaisin tavoin ja sellaisessa hengessä, että se osaltaan nopeuttaisi ”historian loppua”. Tuo kuuluisa Fukujaman optimistinen profetia tosin nykyistä maailmanmenoa seuratessa tuntuu utopistiselta.

Joukko hiljentyneenä kuuntelemaan Haaviston Erkin sanoja.
Vasemmalta: Erkki Nickul, Pia Helve, Tutta Sarjava, Marja Lillrank, Matti Suhonen, Pekka Heinonen, Antti Saarinen, Sointu Kalima, Maija-Riitta Brunberg, Pertti Heinistö, Vesa Koskinen, Maarit Kärki, Seppo Ainamo, Anneli Horsthuis-Hietanen, Jorma Karimo, Ilkka Tuominen, Jaakko Mäntylä, Marja Haavisto, Suso Heinistö, Pirkko Mikkola, Kai Pesonius, Raili Rantanen, Erkki Haavisto (selin), Benita Toivonen (selin) ja Reijo Heinonen

Sankarihaudoilta kävelemässä kohti yhteistä juhlapäivällistä: vasemmalta Leena Marttunen, Reijo Heinonen, Matti Suhonen, Jaakko Mäntylä, Suso Heinistö, Antti Saarinen, Anneli Horsthuis-Hietanen, Sointu Kalima, Sirkka Aarniemi,jonka takaa pilkistää hiukan Marja Haavisto, Saara Forss ja Marja Lillrank.

On saavuttu ravintola Solnaan: Jorma Karimo, Sirkka Aarniemi ja Marja Lillrank.

Ilkka Tuominen vaipuneena syviin ajatuksiin vierellään Matti Järvi, joka tiirailee kameransa näytöltä josko jo ottamansa kuvat ovat onnistuneet?

Kuvassa Eila Lappi, Saara Forss, Anneli Horsthuis-Hietanen, Maija-Riitta Brunberg ja Erkki Nickul.

Tässä myhäilevät Raili Rantanen, Seppo Ainamo ja Marjaana Rydberg.

Vesa Koskinen, Jorma Karimo, Sirkka Aarniemi ja Marja Lillrank ovat syventyneet johonkin vakavaan puheenaiheeseen.

Elias Westermarckin puhe uusille ylioppilaille 31.5.2008

Arvoisa rehtori, hyvät opettajat ja vanhemmat sekä arvoisat uudet ylioppilaat.

Viisikymmentä vuotta on kulunut siitä kun luokkamme oppilaat saivat ylioppilaslakin, joten olemme nyt ylpeitä riemuylioppilaita. Eilen, kun vietimme luokkakokousta, muistelimme moniäänisesti kouluaikanamme kokemia niin ilon kuin joskus myös surun hetkiä. Yksimielisesti totesimme, että Munkkiniemen yhteiskoulu oli tarjonnut meille hyvän koulun ja erityisesti muistelimme opettajiamme suurella lämmöllä. He olivat suurenmoisia opettajia, jotka valmistivat meitä myös tosi elämää varten.

Itselläni on sekä hyviä että huonoja muistoja viimeisestä kouluvuodestani. Ikävä muisto on tilanteesta, jolloin monistin koulun koneella ilmoituksia teinikunnan järjestämiin tanssiaisiin. Siihen aikaan niitä pidettiin joka viikonloppu jossakin koulussa. Monistuskoneeseen oli jäänyt paperi, jossa oli seuraavan päivän ruotsinkielenkoe. Annoin löytöni katseltavaksi luokkatovereille, enkä sen jälkeen sitä enää nähnytkään. Ruotsinkoe meni seuraavana päivänä koko luokalta erinomaisen hyvin, jopa niin hyvin, että rehtori Jussi Saukkonen alkoi välittömästi tutkia äkillisen tietotason nousun syytä. Nopeasti hän sai selville totuuden ja koe päätettiin uusia. Koko luokka sai jälki-istunnon, mutta minä sain myös käytöksen alennuksen. Tietysti oli väärin, kun en heti koepaperin löydettyäni palauttanut sitä opettajalle, mutta kiusaus oli sangen suuri näyttää löytöni luokkatovereille. Käytöksenalennus oli silloin suuri kolaus nuoren miehen itsetunnolle, mutta myös hyvä opetus: Elämässä ei ole aina helppoa valita oikean ja väärän välillä.

Miellyttävä muisto on ajalta kun ylioppilaskirjoitukset olivat ohi ja piti päättää miten mennä elämässä eteenpäin. Ammatinvalinta oli minulle jo varhain selvillä, halusin eläinlääkäriksi. Jo siihen aikaan eläinlääketieteelliseen korkeakouluun oli erittäin vaikeaa päästä opiskelemaan eikä asiaa helpottanut hyvin huono todistukseni. Tein kuitenkin itselleni selväksi, että vasta sitten jos en pääse haluamalleni uralle myönnän, että olen tyhmä. Luin karsintakokeeseen enemmän kuin koskaan olin lukenut tai tulisin lukemaan ja pääsin ensiyrittämällä opintielle.

Toivon että myös teillä nuorilla ylioppilailla on unelmia. Tarvitaan ennakkoluulottomuutta, rohkeutta ja runsaasti tervettä itseluottamusta, niin moni unelma voi toteutua. Toivon teille kaikille menestystä elämäänne.

Menneitä muistellen

Lapsia, paljon lapsia yhteiskuvassa joskus lukuvuoden 1946-47 (?) vaiheilla Munkan kansiksessa siellä metsän reunassa Laajalahdentien päässä....mikä lie koulun juhla (eikö kukaan sattuisi muistamaan?)...Mikkihiiriä ainakin on seinä täynnä!

Pieni poikaoppilas (toinen vasemmalta) on Waldermar Melanko, samassa rivissä kolmas takaa on
Yrjö Simojoki ja samassa rivissä istuu viimeisenä Elias Westermarck, eturivissä keskellä istuu Marja Brunberg (Rautavaara)...keitä ovat ne muut? Mikä vuosi, mikä luokka?

Kansakoulussa v.1948-49 opettaja Eero Railon III-luokka
Takarivissä vasemmalta: 1.NN, 2.Kalevi Mononen, 3.Jorma Takala 4. NN, 5.Elias Westermarck,6.NN,
7.? Elonen, 8. Arto Artola, 9. Yrjö Simojoki, 10.NN, 11. Jorma Arrakoski, 12. Pentti(?) Halme.
Keskirivissä vasemmalta: 1. Waldemar Melanko, 2. Igor Kabanoff, 3. NN, 4. NN, 5. Erkki Haavisto,
6. NN,7. Pekka Pöyry, 8. NN, 9. NN, 10. NN, 11. Kari Törmä.
Eturivissä vasemmalta: 1. NN, 2. NN, 3. NN, 4. NN, 5. Juhani Syrjänen, 6. Kullervo Pyrhönen,
7. Severi Miinalainen, 8. Pauli Väänänen, 9. Kaj Pesonius, 10. NN, 11. Erkki Aarnio.

III B-luokka (kevät 1953) Takarivissä vasemmalta: Erkki Nickul, Matti Järvi, Pirjo-Leena Lappalainen, Marja-Liisa Pokkinen (Kosonen), Seija Tonttila (Sulanko), Marjaleena Tuukkanen, Maija Lantto (Lehtonen), Sointu Kalima (Erkiö), Marja-Leena Hermunen, Maarit Kärki (Wäre), Taru Sellin (Järvi), Maria Hintikka (Kohila), Marja-Leena Vainio (Lampinen) ja Salme Karlsson.
Keskirivi: Jyrki Oksala, Kari Törmä, Kaija-Liisa Lillman, Maija Niinistö (Ali-Mattila), Jorma Kemppi, Erkki Haavisto, Seppo Brännare, Tarmo Tukeva, Matti Lyytikäinen, Seppo Ainamo, Vesa Koskinen, Kai Pesonius, Matti Loppi ja Raimo Aarnipalo.
Eturivi: Marja Markkanen, Sirkka Aarniemi, Riitta Suhonen (Siitonen), Kaarina Salonen (Erpo), Marja-Liisa Malmari, Pirkko Tamminen (Linnamaa), luokanvalvoja Aarne A."Nalle" Koskinen, Marja Haavisto (Nora), Britta Björkqvist, Tutta Sarjava (Kopperi), Pia Helve, Tytti-Kaarina Raitio, Liisa Loukovaara (Leskinen) ja Leena Ormio (Hagman) - tyttönimet siis suluissa. 

VII A-luokka (kevät 1957) Ylärivissä vasemmalta Martti Helvelahti, Ilkka Tuominen, Vesa Koskinen,
Raimo Huttunen ,Matti Järvi, Pauli Väänänen, Tapio Varis ja Elias Westermarck.
Keskirivissä: Pertti Heinistö, Erkki Haavisto, Yrjö Simojoki, Seppo Ainamo, Matti Suhonen, Erkki Nickul ja Seppo Kalima.
Eturivissä: Pirkko Tamminen (Linnamaa), Raili Rantanen (Kettinen), Maarit Kärki (Wäre), Marja Haavisto(Nora), Leena Ormio (Hagman), Pirkko Mikkola (Nikula), Sointu Kalima (Erkiö) ja Suso Heinistö (Punovuori).

VII B-luokka (kevät 1957) Ylärivissä vasemmalta: nimiä, please....

Takarivissä vasemmalta: Timo Kalima, Matti Järvi, Seppo Ainamo, Matti Suhonen, Jaakko Mäntylä, Elias Westermarck ja Ilkka Tuominen.
Keskirivillä: Raimo Huttunen, Pauli Väänänen, Maarit Kärki(Wäre), Pirkko Mikkola (Nikula), Marja Haavisto (Nora), Sointu Kalima (Erkiö), Vesa Koskinen, Tapio Varis, Erkki Haavisto, Erkki Nickul.
Edessä: Yrjö Simojoki (pyyhkii nenää muka suruissaan koska pitää jättää tämä joukko), Suso Heinistö (Punovuori) ja Leena Hokka (Hyvärinen).
Kyseessä on koulun kevätjuhla ja Marja Haavisto on kansallispuvussa, koska hän toimi airueena!

Tästä sitten lähdimme maailmalle 50 vuotta sitten

Löytyisikö joltakin luokkatovereista yo:ksi päässeiden nimilistaa?

Eila Lappi o.s. Lindström

Aina Munkasta ylpeä!

Miten niin Munkasta ylpeä, vaikka tulin Haagasta Steniuksentieltä? Meitä lähti isosta luokasta vain kuusi oppikouluun ja minä yksin Munkkaan. Isäni halusi minut sinne veljeni perään. Ajoin kasvimaiden ohi, joita sodan jälkeen ahkerasti viljeltiin tarpeeseen. Jo toisen luokan aikana muutimme asumaan Hesperiankadulle ja matka taittui kätevästi nelosen ratikalla. Puolinaisesti tulin munkkalaiseksi vasta vanhempieni muutettua sinne. Olin tosin jo silloin muuttanut pois kotoani.

Pääsykokeista on jäänyt mieleeni tapaus, kun lettipäisenä tomerana tyttönä ihmettelin opettajalle uskonnon kysymyksiä. Koulussamme ei ollut luettu niitä kohtia lainkaan. Lajos Garam antoikin minulle uudet kysymykset, joista sain täydet pisteet ja ihailuni tuota komeaa opettajaa kohtaan oli aitoa.

Eila Lindström oppikouluun pääsyn johdosta saamansa pyörän kanssa

Mutta oli pahempiakin tilanteita. Tulin kerran kouluun äidin tekemässä valkoisessa villajerseyleningissä, jossa oli punaisesta vyöstä tehdyt napit ja loppupätkä vyönä. Mutta kun tajusin, että leninki oli tehty isän käyttämättömästä aluspaidasta, en enää sitä päälleni pannut. Pelkäsin pilkkaa, vaikka eiväthän ekaluokkalaiset asun alkuperää olisi edes keksineet.

Olin kova luistelemaan, juoksemaan ja piirtämään, mutta lukuaineet tuottivat joskus tuskaa. Munkka takaraivossa sain kuitenkin varmuutta ja itsetuntoa, josta on ollut hyötyä jatko-opinnoissani, työn haussa ja työpaikoillakin. Koulumme noteerattiin moderniksi, edistykselliseksi ja sen oppilaita moni tunsi. Siitä kehkeytyi jollakin tavalla yhteinen sävel, melkein kuin sukulaisuus. Silloin ei enää hävettänyt alkutaival vanhassa Munkan koulussa pässinpökkimät ja monot jalassa. Tuli ryhtiä ja rehtiä ylpeyttä.

Täällä Jyväskylässäkin meitä on, että terveisiä vaan.

Kauempaa katsellen

Munkka oli ja on koulu, joka yhdistää meidät kaikki jollakin tasolla munkkalaisiksi. Asuttiinpa sitten Munkassa tahi ei. Oma taipaleeni munkkalaisuuden merkeissä alkoi, kun perheeni muutti Vaasasta Helsinkiin ja asumispaikaksi osui Kuusisaari. Sieltä kuljettiin yhdessä Maaritin kanssa koulutietä Munkan kansakouluun 2. luokalta alkaen aina siihen saakka, kun siirryin Taka-Töölöön Kuusitielle. Se oli aikaa, jolloin Munkkaan kulki raitiovaunu M ja sen päätepysäkki oli Saunalahdentien ja Ramsaynrannan risteyksessä. Lehtisaaresta ei ollut siltaa Otaniemeen eikä läpikulkuliikenteestä tietoakaan. Harvinaisiin kohokohtiin kuului silloin tällöin saatu kyyti laivanvarustaja Nielsenin autossa. Pankkiiri Gyllenbergin autokuljettaja ei alentunut moiseen koskaan.

Koulun jatkaminen Munkassa Kuusitielle muuton jälkeen oli itsestäänselvyys yhteiskouluvaiheeseenkin siirryttäessä. Etäisyys ei ollut kummoinen: puolijuoksua kouluun ehti 14 minuutissa, polkupyörällä vielä nopeammin. Paluumatka vei puolitoistakin tuntia. Kun koulun kello soi aamukahdeksan aikaan koulupäivän alkajaisiksi, oli armonaikaa tasan 1 minuutti, jonka jälkeen sai myöhästymisen tililleen. Jos oli Lokkalantiellä tuon merkin kuullessaan, ehti kyllä, kun pisti juoksuksi. Ihme kyllä tili pysyi puhtaana koko kouluajan! Muutaman kerran oli koulun ulko-ovella dramaattinen tilanne, kun ovea kiskoi kiinni eräs naislehtori ja auki tuolloin Lokkalantiellä asunut päättäväinen oppilas.

Maantieteellinen etäisyys oli kuitenkin sellainen, että se erotti meidät kuusarilaiset, pihlisläiset, ruskislaiset ja muut stadilaiset omiksi klaaneikseen. Kyllä joitakin rientoja toki oli luokka- ja koulutovereiden kanssa yhdessäkin, mutta näin siinä olosuhteiden vuoksi kävi. Kuusitiellä oli vankka munkkalaisedustus: Hirvosen Jaska, Melangon Valdemar, Merenheimon Juhani, Puttosen Olavi jne. Siellä oli omat ympyränsä, mutta side kouluun oli vahva. Tietty ulkopuolisuus kuitenkin oli olemassa ja yhteyttä munkkalaisten vapaa-aikaan koulupäivän ulkopuolella ei juuri ollut. Tilanne tietenkin jatkui entistä selvempänä ylioppilaskevään jälkeen, kun hajaannuttiin opiskelemaan Helsingin ulkopuolellekin. Nämä seikat eivät kuitenkaan estä kantamasta Munkan koulujen lippua, aina.

Matkan varrella oli tietenkin sattumuksia kaikenlaisia, joista varmaan saisimme yhteen kerättyinä hyvän kokoisen kirjan. Se jäänee kuitenkin toiseen kertaan. Pieni arjen tarina kuitenkin sallittaneen: Matematiikan opettajamme Urpu Kanerva Luvela, joka yleensä oli aika selkeäpuheinen esitti tunnin hitaasti laantuneessa alkuhälinässä kysymyksen, jota ilmeisesti ei kuullut kukaan tai sitten kysymys oli hölmösti rakennettu. Itse en sitä kuullut eikä sitä kuullut tai ymmärtänyt kukaan muukaan. Yksikään käsi ei luokassa noussut ja Urpu Kanerva alkoi punottaa. Seurasi kyselykierros, joka alkoi ikkunarivin ensimmäisestä istujasta, joka ei tiennyt eivätkä tienneet muutkaan. Istuin seinärivin viimeisessä pulpetissa, koska se oli lähinnä ovea. Sille paikalle sai tulla viimeisenä ja jättää Luvelan luokan ensimmäisenä. Kyselykierros eteni oppilas oppilaalta tuloksettomana, kunnes tultiin kohdalleni ja Luvela kysyi: "Nooh, tietääkös Koskinen tämän ÄÄRRETTÖMÄN monimutkaisen asian?" Rytisin pystyyn ja kerroin: "Eh." Tähän Luvela: "Ja kyllähän minä tiesin jo ETUKÄTEEN, ettei Koskinen tätä tiedä!" Johon Koskinen: "Mitäs kysyt sitte?" Luokka pidätti henkeään, mutta räjähdystä ei tullut, koska oppilaan vastaus ilmeisesti oli tarpeeksi nokkava.

Tuon tilanteen hallinnassa luokkamme tytöt olivat korvaamattomia. Kävivät yhdestä suusta valittelemaan, ettei kysymystä oltu kuultu ja kovasti pahoitellen tuon esittivät. Urpu Kanerva hämääntyi niin, ettei hyökännyt, vaikka oppilas oli juuri tehnyt majesteettirikoksen ja silitellyt hänen kultaista kruunuaan sinuttelemalla. Olihan Luvela lukioon siirryttäessä ilmoittanut siirtymisestään tuntiensa käytössäännöissä menettelyyn, jossa hän ei enää sinuttele oppilaita, vaan teitittelee ja kutsuu sukunimellä. Itseään hän oli edellyttänyt teititeltävän aina.

Vesa Koskinen

Olympiakesän jälkilöylyt

Elokuun loppuviikoilla Helsingissä pörisi vielä kaikkialla. Olympialaiset olivat ohi ja paikalliset alkuasukkaat täynnä olympia-asiaa sekä olympiakrapulaa. Kaikki niistä kisoista ainakin puhuivat ja 14 – 15 -vuotiaat tytöt kikattivat ja kertoivat kuinka iiiihana oli ollut se ja se nee – eikun värillinen urheilija tai melkein urheilija tai avustaja tai mitä ne nyt oikein olivatkaan ja kuinka joku oli saanut jostain pienestä palveluksesta aivan kauheasti Ulkomaan Rahaa.

Tuohon hullunmyllyyn saapui kaukaa pohjoisesta 13-vuotias nuorimies ympäripyörein silmin. Nyt oltiin SUURkaupungissa. Olihan hän käynyt muutaman kerran jo aikaisemmin, mutta ei ihan hiljattain. Mutta mikä tämä paikka oikein oli kun piti ruveta siellä asumaan?

Kaupunkikerrostalo oli uutta. Munkkiniemen Puistotie 10 tai kuten vanhemmat alkuasukkaat sanoivat, ISOpuistotie 10, oli vakuutusyhtiön vuokratalo, josta perhe oli saanut ankaran asuntopulan aikana asunnon vaihtokauppana. Edellinen huoneiston haltija muutti Ouluun perheen omistamaan omakotitaloon. Huoneisto oli pimeä ja iso, taisi olla yli 90 neliötä ja sisälsi kummallisia sokkeloita ja mutkia. Talo, se Kymppi, oli niin leveä, että läpitalon huoneistoon jäi keskelle ikkunaton tila, halli, jolle ei ihan ensialkuun tuntunut löytyvän mitään järjellistä käyttöä. Ns. palvelijan huoneeseen tämä nuori uudisasukas sitten majoitettiin.

Edellinen asukas, siis hän, jonka kanssa kotejamme vaihdettiin, oli kantapeikko, oikein eversti ja oli tupakoinut ankarasti ja kauan aikaa. Uusi koti haisi tupakalle tai kessulle – miten vain – ja rappukäytävä lialle ja paistetulle silakalle. Talossa oli tenavia vaikka kuinka, ylä- ja alapuolella ja toisessa rapussakin. Naapurioven takana asui yksinäinen vanhempi naisihminen, jonka merkittävin ominaisuus on hillitön uteliaisuus ja halu sekaantua kaikkeen.

Olipa myös HISSI, semmoinen veräjämallinen, joka nitisi kerroksesta toiseen rappujen keskellä olevassa verkkohäkissä. Olihan toki hissejä esiintynyt Oulussakin, mutta harvoinpa niihin muutamiin kerrostaloihin oli mitään asiaa. Silloinen kaupunki oli nimittäin puutaloyhdyskunta, ainakin se osa, joka oli pommituksilta säilynyt. Kaikki perheen tuttavat ja sukulaiset asuivat joko perinteisissä omakotitaloissa tai pitkissä ja matalissa, yleensä hyvin vaalealla maalilla maalatuissa kaupunkipuutaloissa, joissa oli tilaa perhettä kohti runsaasti ja komeita huoneita peräkkäin. Oulun perinteikkään keskustan suuri tuho oli vasta alkamassa. Aivan uusi kokemus oli TALONMIES. Se oli ikivanhan tuntuinen ukko, Silander nimeltään. Hän käppäili pitkin pihoja ja taisi olla melkoisen heikoissa väleissä talon tenavien kanssa. Uutta olivat kellarit ja vintit, polkupyörien säilytystilat monien sokkeloiden päässä, pesutuvat, pannuhuoneet ja komerot.

Raitiovaunu on jännä asia

Puistoteitä pitkin kulki silloin ja vielä nytkin nelosen ratikkalinja. Se oli aivan vastikään, juuri vuotta 1952 varten saanut uuden tunnuksen ja entinen perinteikäs M oli siirretty historiaan. Nuori mies oppi välittömästi, että nimenomaan täällä ratikatkin olivat toisenlaisia kuin muualla. Tavallisten ratikoiden ja ikivanhojen ruuhkaratikoiden kuten 4S, lisäksi kaupungilla oli viisi kappaletta välirauhan aikaisia teliratikoita, joiden kutsumanimi alan ammattiväen keskuudessa oli ”Arkku”. Mutta ei tämä riittänyt: silloin olympiakesänä liikennöi ja samalla teki lähtemättömän vaikutuksen nuoreen mieheen outo ilmestys, saksalainen upouusi koeraitiovaunu, Vestische Strassenbahn numero 341. Jos jotakuta kiinnostaa, niin tämä kyseinen vaunu oli vielä 90-luvulla – ja saattaa olla vieläkin – käytössä Gmundenin raitioteillä numerolla 10.

Munkkiniemi 29.07.1952. Kuva / Photo © Bertel Okkola, Lähde HKL: Helsingin raitiovaunut

Joka tapauksessa piti aina pysähtyä ihailemaan, kun tämä pitkä vihreä molemminpuolisine ovineen huristeli ohitse. Nuoren miehen silmissä näytti siltä, että se oli myös poikkeuksellisen kirkkaasti valaistu, aivan eri näköinen kuin ne tavalliset Arkut tai ASEA:t tai AEG:t tai uudemmat Karjaalla tehdyt vaunut. Vaikka nuo pitkät neloset, Arkut, olivat vain 10 vuotta vanhempia, ne näyttivät täysin antiikkisilta tämän uutuuden rinnalla.

Apu-Webmasterin "välihuomautuksia":Tuohon aikaan vielä HKL:n vaunutallit ja ratikkakuskien sekä rahastajien päämaja sijaitsi lähellä Messuhalleja, Mannerheimintiellä."Sipoon kirkoksikin" sitä pytinkiä kutsuttiin, koska suurin osa henkilökunnasta tuntui olevan ruotsinkielistä? Vaunuissa luki rahastajan valtaistuimen edessä tai yläpuolella (vaunumallista riippuen) "Vaunun seisoessa pysäkillä rahastaja ei rahasta, malttakaa se hetki" ja samma på svenska.

Oli siellä myös runollisempiakin ohjeita kuten "Kaksin käykää sisään ulos, matkan joutuisuus on tulos". Rahastajilla oli myös tapana komennella kuulutuksilla kuten:"Siirttykä ettiäppäin (vahvalla Sipoon aksentilla) - stig framåt, var so goda".Vaunujen penkkien selkänojiin alkoi myös meidän kouluvuosinamme ilmestyä mainoksia, pieniä n. postikortin kokoisia pahvilappusia alumiiniraameissa. Meillä koululaisilla oli tapana pihistää niitä mainoksia ja käyttää niitä postikortteina.

Sekaluokka!

Pian alkoi syyskuu ja oli mentävä kouluun. Se siis oli Munkkiniemen Yhteiskoulu, jonka rakennus oli upouusi, otettu käyttöön vain vuosi aikaisemmin. Tämä siirtymä tuotti moniakin kulttuurishokkeja. Tähän mennessä oli kaikki nuoren miehen tuntemat koulut olleet perinteisiä luokkakouluja, mutta nyt ei ollutkaan enää omaa luokkaa tai omaa pulsaa. Ala-aulassa oli lokerikkoalue, jossa omassa pienessä lukottomassa kaapissaan sai pitää tavaroitaan ja kirjojaan. Muuten piti vaeltaa luokkahuoneesta toiseen.

Ensimmäinen vaikutelma koko Saukkosen Jussin kouluun menosta oli orpous. Mikähänlaista porukkaa siellä oikein on, minkä näköisiä, nimisiä, tuntuisia kavereita siellä oikein olisi? Ainut ennakkotieto oli, että samalla luokalla olisi jossain määrin tuttu pikkuserkku.

Sekaluokka oli sekin uusi kokemus. Perinteellisestä ja paatuneesta, osin aika kovapintaisesta poikalyseosta siirtyminen selvästi pehmeämpien arvojen yhteiskouluun oli uutta sekin, mutta aika nopeasti tähänkin yhteisöön tuo kaveri sopeutui. Tämän koulun pihalta ei esimerkiksi mennyt rappusia kellarikerroksen vessaan, jonka ovesta tuprahti aina ankara tupakansavu pihamaalle... Koko vessakulttuuri oli ihan erilaista, eikä tullut kuuloonkaan, että lukion pojat olisivat pitäneet jotain vessaa omana salonkinaan. Sitä varten oli muuntajan tausta Laajalahdentien toisella puolella.

Tulokkaamme saikin pian havaita, että sodanaikaisessa ja sodanjälkeisessä Oulussa vietetty lapsuus oli opettanut suuren joukon asioita, josta näillä etelän tenavilla ei ollut aavistustakaan. Helsingin kaupungin haltuunotto oli kova juttu. Pojalla oli polkupyörä, oikein hieno sininen Husqvarna ja tutkimusretket alkoivat.

Silloinen ratikka H käänsi Haagan kupeessa Turun radan vieressä ja heti viiston tunnelin takaa alkoi hiekkatie, joka johti vielä kisojen aikana käytössä olleelle Haagan ampumaradalle. Tämä oli ihana paikka siksi, että sieltä saattoi keräillä pienarin hylsyjä. Niitten avulla munkkalaiset pojat herättivät ainakin huomiota, ellei peräti pahennusta lataamalla hylsyistä ja tulitikkujen massapäistä paukkuja, joita sitten aseteltiin ratikkakiskoille Puistotien keskellä. Komea rätinä ja pauke kaikui rakennusten kiviseinistä, ratikka pysähtyi jarrut kirskuen ja kiukkuinen kuski lennähti ulos huutamaan. Mutta eihän niitä syntisiä missään näkynyt, olivat livahtaneet hyvissä ajoin karkuun mm. Puistotie 18:n porttikongin kautta. Tutkimusmatkat jatkuivat toki muuallekin. Aivan etelässä tuli Fordin takaa Hernesaarenkari tutuksi, samaten Katajanokan telakan ja vankilan maisemat, sotkuinen teollisuusalue Sörnäisten rantatien vaiheilta, venesatamat vähän sieltä ja täältä sekä tietysti Töölö ja Meikku kaikkine puistoineen ja ja muine ihmeineen. Ainoastaan suuri sokkelo, Malmin asutusalue, jäi tarkemmin tutkimatta, vaikka Malmin lentokenttä sitten vähän myöhemmin tuli kovinkin tutuksi. Kas, olympialaisten aikaan uusi Seutulan kenttä, jota paljon myöhemmin alettiin kutsua Helsinki-Vantaan lentoasemaksi, oli vain tilapäisesti auki ja koko seuraavan talven ajan liikenne käytti Malmia eikä utelias koulupoika päässyt sinne ihan noin vain.

Yllättävän pian selvisikin, että tämä tulokas tunsi Helsingin huomattavasti paremmin kuin suurin osa luokkatovereista.

Koulunkäynti itsessään takkusi melko tavalla erityisesti yhdeltä laidalta. Muu meni varsin mukavasti, mutta kielten kanssa alkoi kompurointi, jota sitten riitti ihan ylioppilaaksi tuloon asti. Svea Aallolla ja Helvi Paavilaisella oli toivoton työmaa uuden kaverin kanssa, joka oli kuullut saksalaisten sotilaitten jälkeen puhuttua ulkomaan kieltä enemmän vasta Helsingissä. Toinen onnahteleva alue oli sitten liikunta, jota opetti kaikkien tuntema Leevi Lehtokangas, tämän nuorukaisen kannalta erittäin huonolla menestyksellä ja toivottomalla pedagogiikalla.

Muuten koulutien uusi alku Helsingissä onnistui kohtuullisesti, syntyi koko eliniänkin kestäviä kaverisuhteita. Suurin osa synneistä ja kolttosista jäi aikuisväestöltä piiloon ja kun rikosrekisteriä ei päässyt syntymään, niin kaverista taisi tulla aivan käyttökelpoinen kansalainen.

Munkka jäi sellaiseksi kiintopisteeksi, että tämä nykyinen eläkeläinen huomaa monta kertaa tarkastelevansa politiikan ja maailman ilmiöitä munkkalaisesta näkökulmasta. Ehkä kaikkein kiintoisimman yhteiskuntapoliittisen evästyksen antoi aivan tietämättään rehtori Jussi Saukkonen, Kokoomuksen napamiehiä ja kova Akava- ja oppikoulumies. Kas, nuoren miehen isä oli myös kokoomuspoliitikko, mutta samalla kova koululaitoksen uudistaja Suomen Kansakoulunopettajain Liitosta.

Jussi vastusti kynsin hampain koulu-uudistusta, mutta niin se vain tuli. Synnytettiin koko ikäluokkaa kattavaa perusopetusjärjestelmää, jota aluksi kutsuttiin – sinänsä virheellisesti – myös yhtenäiskouluksi. Käsitehän tarkoittaa koulua, joka kattaa kaiken perusopetuksen 12 vuoden ajan. Peruskoulusta lukiot puuttuvat. Lopulta saatiin aikaan nykyinen peruskoulu, jossa aikoinaan oli oikein tasoerojakin. Sitä vääntöä oli jännittävä katsoa ihan vierestä, samoin kuin näiden opetustasojen ympärillä käytyä keskustelua ja sen poliittista painotusta.

Kova taistelu koko peruskoulun olemassaolon oikeudesta on sittemmin hävinnyt. Jussin kotikunta, Helsinki, oli lopulta se vihoviimeinen alue Suomessa, joka siirtyi peruskouluun. Tämä tapahtui vuonna 1978. Munkkiniemeläisyyden omaksuneen entisen hämmentyneen oululaisemigrantin vanhin lapsikin pääsi nauttimaan peruskoulusta aivan alusta alkaen. Se oli tosin asuinpaikan tuomaa sattumaa, sillä Haagaan muuttaneen perheen lasten ensimmäiseksi kouluksi tuli Helsingin II Normaalikoulun ala-aste. Se aloitti peruskoulumuotoisen opetuksen muutamaa vuotta aikaisemmin kuin Helsingin tavalliset koulut.

Matti Järvi

Ja lopuksi: Sellaisia hajamuistoja Munkasta, joita ei tavallisiin historiankirjoihin useinkaan kirjata!

Koska näissäkin muisteloissa ovat kortensa kekoon kantaneet muutamat hiukan Munkan ulkopuolella asuneet, niin tästä "rajamaastosta" voisi panna "paperille" muutamia irrallisia muistikuvia. Webmaster muistaa (ystävänsä Risto-Matti Kauhasen avustamana) suuren, valtavista kivenjärkäleistä syntyneen karun alueen, joka jäi nykyisen Paciuksenkaaren alle Pikkuhuopalahdessa. Se ulottui nykyisen McDonaldsin pääkonttorin(?) kohdalta kohti Tilkan sairaalaa pitkin Pikkuhuopalahden rantaa. Siellähän ei ollut silloin vielä mitään asutusta. Mainitulle kivikolle ajettiin kaikenlaista rakennusjätettä puretuista ja pommitetuista taloista jo 1940-luvun puolivälistä eli heti sodan jälkeen. Siellä oli mielenkiintoisia leikkipaikkoja ja joskus tavaroitakin. Kuusitien mutkassa nykyisen ns. Englantilaisen Koulun lähellä oli aikoinaan hyppyrimäki. Tuon hyppyrimäen tilalle ja alle louhitusta Helsingin sähkölaitoksen luolasta ja mahdollisesti muualtakin ajettiin tuolle kivikolle valtavasti kivilouhetta, jossa oli granaatteja eli "puristuksessa kiteytyneitä puolijalokiviä" (jonkinlainen köyhän miehen rubiini?). Sana tästä aarrelöydöstä levisi koulussa poikien keskuudessa ja niin kivikolta alkoi kuulua itämaisten kupariseppien kaltainen kilkutus poikien pilatessa siellä isiensä ruuvimeisselit ja taltat näitä puolijalokiviä irrottaessaan. Jotkut oppilaat paransivat luonnontieteen numeroaan lahjoittamalla koulun kokoelmiin (Tellulle!) ehjinä irti saamiaan granaatteja. Suurimmat niistä olivat jopa peukalonpään kokoisia. Tilkan alapuolella, tuon kivilakeuden toisessa päässä oli valtava kaatopaikka, jonne autot ajoivat ns. 'Stockmannin tavaratalon' suunnasta. Siellä oli mielenkiintoisen tongittavan lisäksi runsain määrin rottia, joita metsästettiin muutamien harvojen, onnellisten omistamilla ilmakivääreillä ja kotitekoisilla jousipyssyillä. Rottien hännistä paikalliset suutarit maksoivat muistitiedon mukaan palkkion.
Miksiköhän?

Kaiken kaikkiaan hauskaa aikaa. Meille Munkasta katsoen ulkopaikkakuntalaisille (siis Kuusitiellä asuville!) annettiin koululaisliput raitiovaunuihin. Ensin olisi tietysti pitänyt kävellä nykyisen 'enlantilaisen koulun' alapuolella olevalle nelosen pysäkille, jotta sitten voisi matkustaa kaksi pysäkinväliä Ison puistotien päähän, Laajalahdentien kurvaan. Eihän siinä mitään järkeä ollut! Kävelystä ja pyöräilystä tulikin sen ajan reippailumuoti ja ratikkaliput säästettiin iltamenoihin kun ajettiin keskikaupungin silloisiin harvoihin "iloihin" eli elokuviin!

Lisää raitiovaunuista

Raitiovaunuliikenne Munkkiniemeen ja Haagaan aloitettiin Munkan valtiaiden, Steniusten, perustaman yhtiön toimesta ja vaunuilla - alkaen v. 1914. Vuonna 1926 Helsingin Raitiotie- ja Omnibus Osakeyhtiö osti tappiollisen yrityksen linjat ja toimiluvat. Yhtiö kunnallistettiin v. 1945 ja sen nimeksi tuli Helsingin kaupungin liikennelaitos (HKL). Aluksi Munkkaan kulkivat "M"-tunnuksella varustetut vaunut. Sen käytöstä luovuttiin v. 1951, josta lähtien Munkan vaunut saivat nykyisen tunnuksen "4". Aluksi Munkkaan johti vain yksi raide. Niinpä, kun kaksi raidetta päättyi Paciuksenkadun mäen alapäässä eli juuri siinä nykyisen "englantilaisen koulun" alapuolella, kaupungista päin tuleva vanha "M"-vaunu (sittemmin siis nelonen) - sai luvan odottaa kunnes se edellinen vaunu palasi Munkasta päin kohti kaupunkia. Kun Munkan vaunu oli ohittanut sen odottavan vaunun, niin kuljettaja nousi kuskipukiltaan ja otti hirmuisen terästangon ja meni vääntämään käsin vaihteet toisin päin ja vasta sitten vaunu pääsi jatkamaan huojuen ja pomppien kohti Munkkaa. Sen piti ensin tietysti ylittää koliseva, kumiseva ja huojuva yksiraiteinen puusilta yli Pikkuhuopalahden jo silloin lähes umpeenkasvanut salmi ennen Puistotietä. Ensimmäinen pysäkki oli Kadetintien kulmassa.

Ratikan kääntöpiste oli sitten Laajalahdentien ja Tiilimäentien kulmassa olevalla aukiolla entisen Kadettikoulun, ja silloin vielä Ilmavoimien Esikuntarakennuksen, edessä. Vaunut olivat silloin pienempiä ja mahtuivat niin tekemään, mutta kun olympialaisten alla vaunut kasvoivat isommiksi, niin kääntöpaikka siirtyi nykyiseen paikkaansa eli Munkkiniemen-rantaan, josta ne sitten kolkottelivat Hollantilaisentietä takaisin kohti kaupunkia. Ruuhka-aikojen tiuhempaa trafiikkia silmällä pitäen syntyi jonkinlainen joustavampi systeemi, ettei vaunujen olisi tarvinnut jonottaa "Meilahden mäen" alla. Ratkaisuksi tuli nykyisten pysäkkien kohdalla olevalle aukiolle rakennettu ratikkalenkki, jolla vaunut pystyivät kääntymään takaisin kaupunkiin päin ilman, että niiden piti odotella sitä edellistä Munkasta tulevaa. Tosin matkustajat sellaisella vuorolla ajettuaan joutuivat kävelemään Munkkaan kyseisestä pisteestä, mutta siihen aikaan pienet kävelyt eivät haitanneet  - oltiin sporttisempia kuin nykyään?

Tuo Paciuksenkadun mäki oli aika jyrkkä ja pitkä - silloisille ratikoille mäen nouseminen oli melkoinen urakka. Kekseliäillä ja leikkimielisillä (?) koulupojilla oli tapana - kumma kyllä - syksyisin tehdä pientä viatonta jäynää - poikamaiseksi huumoriksikin sitä kai voisi kutsua? Eräänäkin tihkusateisena, pimeänä myöhäisiltana reipas n. 3 rohkean veitikan iskuryhmä puristi muutamien vaseliinituubien sisällön joidenkin metrien matkalta ratikkakiskoille ja peitti kaiken märillä lehtipuiden lehdillä. Liikenne oli perin harvaa siihen aikaan. Asetuttiin seuraamaan tapahtumien kehitystä sopivasti piilossa ollen ja henkeä pidätellen. Munkasta saapui vaunu, joka alkoi odotusten mukaan hitaasti punnertaa ylös mäkeä, senhän oli täytynyt ajaa hyvin varovasti ja hiljaa, miltei pysähtyen, niiden vaihteiden yli. Mutta sitten yhtäkkiä meno pysähtyi kokonaan kun pyörät alkoivat liukua ja sutivat tyhjää. Poikien odotus palkittiin ja koe onnistui!
Vaunun ovi aukesi ja ulos syöksyi kiukusta puhiseva ja raivoisaa meteliä pitävä kuljettaja. Hän huusi ja vannoi "minä hirttä kaikki te jävla poikka mikä siellä jossaki piileksiä ... ! Metsässä rytisi ja risut katkeilivat kun pojat katosivat eikä kuski luonnollisestikaan voinut heitä seurata. Taisivat siinä mennä aikataulut hiukan sekaisin ennen kuin vaunu pystyi mäen päälle pääsemään.

 

Kaiken yllä olevan aineiston - kuvat ja tekstit - on koonnut Vesa Koskinen ja tämän materiaalin on taittanut nykymuotoon 1955- ja 1956-sivujen webmaster, jonka sähköpostiosoite on alla. Koska monista kuvista puuttuvat nimet ja kuvatekstit, niin pyydänkin näiden juhlineiden riemuluokkatovereiden yst. apua nimien saamiseksi. Samoin joidenkin kuvien ottoajat ovat hebreaa, joka ei "avaudu" ilman Teitä.
Pientä apua jo on saatukin, mutta vielä on harmillisia aukkoja joidenkin kuvien alla!
Yhteyksiä ottaessanne merkitkää asiakohtaan "Riemujuhla 1958" - muuten ei viestiä avata!